YÖN PIKKUTUNNIT

Ennen romaania muistutan kurkkaamaan edellisen postauksen!

Raahaan matkalaukut keskelle huonettani. Tiedän, että mun olisi pitänyt siivota mutta tiesin ennestään sen olevan turhaa. Siskohan sinne huoneeseen muuttaa ja hän on jopa pahempi kuin minä. Siinä tuijottaessa matkalaukkujani naurahdin ajatellessa pikkuveljeä, jonka huone on kuin tytön kädenjälkeä, hän on aina ollut se järjestelmällisin koko pesueesta. Me siskot ollaan niitä sillan alla asuvia peikkoja, joiden kämppä voi näyttää kuinka sekaiselta tahansa, mutta se ei tarkoita ettei me lyödettäisi tarvitsemiamme.

Miten saan mahdutettua kymmenen kuukautta yhteen isoon ja toiseen pieneen matkalaukkuun? Milloin tiedän mulla olevan tarpeeksi tai liian paljon tavaraa? Tulenko oikeasti tarvitsemaan tätä? Ponnareita ei voi unohtaa. Älä unohda Pepitua, et saa unta ilman sitä pientä koiralelua, jolla oot leikkinyt kerhoikäisestä lähtien. "Sitten kun et enää jaksa nostaa laukkua, sulla saattaa olla juuri sopivasti" sanoo iskä, kun jatkan pakkaamistani. Kello oli yhdeksän illalla. Tiesin, että mulla tulee kiire ja silti aloitin vasta illalla keräämään matkatavaroitani. 

Kuuntelin American Authorsia ja McFlytä kun samalla muistelin kaikkea mitä kuluvana kesänä olinkaan saanut aikaan. En oikeastaan mitään. Aika tuntui jotenkin menevän lentäen eteenpäin, liian nopeaan. Juurihan laskin päivät matikan geometriatunnilla ja nyt lähtö käy jo muutaman pienen tunnin päästä. Kaikki mitä halusin tehdä tapahtui viimeisten päivien aikana. Viivyttely on aina ollut mun heikko  kohta, mutta luulisi mun tekevän parannuksen kun tällaisessa tilanteessa olin. Ei laisinkaan.

Katsoin kavereiden tekemää videota pakkaamisen lomassa. Itkin. Katsoin taas. Itkin. En halunnut itkeä heidän nähden, en halunnut heidän näkevän. Video on mulle kuin aarre, jota katsoen kaikki unohtuu ja kaikki ihanat muistot valtaa mielen. Aloin miettiä muita kavereitani, niitä jotka olen tuntenut vain vähän aikaa, mutta tuntuu kuin olisin tuntenut heidät paljon kauemmin. Niin nopeaan ystävystyttiin. Mitä jos en olisi ollut samalla kuviksen ykköskurssissa? Mietin kuinka sanoin heipat. Olisi pitänyt halata vähän lujempaa, vähän pidempään. Olisi pitänyt kuiskata "anteeksi", olisi pitänyt antaa itkun tulla, miksi odottaa sinne Vainion pölyisille penkeille Kemiön mummon arvostelevan katseen alle. Mitä minä pelkäsin niin pahasti? Tajusinko mä silloin lähteväni pois kymmeneksi kuukaudeksi? En.

Kello on 1 aamuyöllä. En mennyt nukkumaan, miten olisin edes voinut. Sain tavarani pakattua, mutta Pepitu jäi. Hyvästi yöunet. Iskä auttoi mua kantamaan matkalaukut autoon, kiukutteli tavaroiden vähyyttä. Hän nimenomaan sanoi etten jaksa nostaa laukkua, kun paino alkaa olemaan sopiva. En näköjään jaksanut nostaa 12:a kilogrammaa. Laukut vietiin autoon, sisarukset melkein kannettu takapenkille jatkamaan yöunia; mä varmistin passin, viisumin ja muiden tärkeiden papereiden paikan mun Marimekon olkalaukussa. Tuntui kuin olisin ollut horroksessa, en nukkunut. Muistan katuvalojen loisteen, muistan S-Marketin kyltin, muistan nähneeni pienen valon kaverini ikkunassa ajaesssamme Kemiöntietä kohti Helsingin kakkosterminaalia. Kaikki oli hiljaa, kukaan ei uskaltanut puhua.

Saavuimme 4.30. Suunnilleen. En nähnyt tuttuja kasvoja, enkä tiennyt yhden rakkaan menneen ykkösterminaaliin, heipat piti sanoa Kikin välityksellä. Vieläkään en itkenyt. Nyt vain kuikuilin päiden ylitse etsien tuttua naamaa, kunnes mun Kaliforniatyttö sieltä tupsahtikin. Nyt kun mietin, en virallisesti sanonut hänellekään heippoja. Amsterdamin lentokenttä oli niin iso, että melkein piti juosta toiseen päähän ja päädyttiin ihan toisiin päihin lentokenttää ihan tuosta vain. Tähän mennessä olin ollut hereillä yli 24 tuntia, eikä unta tullut siinä kymmenen tunnin aikana Houstoniinkaan. Se ei johtunut pelosta eikä jännityksestä vaan ilosta, innokkuudesta ja energiasta. Taisin olla unettomuuden hysteriavaiheessa. Katselin ympärilleni lentokoneessa, ilmeilin mun suomalaisista koostuvalle Texas-ryhmälle, jos joku teki koneessa jotain normaalista poikkeavaa. Kulutin aikaani katsoen ties mitä elokuvia ja tv-sarjoja. Katsoin samoja Frendit-jaksoja, vuorosanatkin oli ennestään tuttuja.

Saavuttuamme päivä oli taas aluillaan, emmekä jääneet päivänvalosta paitsi. Jet Lag vaivasi, mutta meitä odotti vielä viiden tunnin bussimatka. Sanottiin heipat kahdelle suomalaiselle, jotka jatkoivat muualle Texasia, kun meitä olikin enää  kaksi. Saimme kyydin välietapille tukalan kuumassa bussissa. Voin vannoa, että vesipullon vesikin olisi kiehunut sen kyydissä. Katsoin hyvin erilaista maisemaa verrattuna kuntaan Suomessa. Korkeita rakennuksia, kahdeksan eri kaistaa, ruuhkaa, kuumuus, ihmismäärä. Samalla tutustuin muihin vaihtareihin, he kaikki ovat ranskasta ja en tiedä mitä tekisin ilman heitä, jos vain vaihtaisivat englannin kieleen silloin tällöin. Ei mun kyllä pitäisi valittaa, puhuin ihan mielellään suomea.

Melkein seitsemän kuukautta sitten astuin kotiovesta ulos harmaassa neuleessa, shortseissa ja legginseissä ja siskon antamassa huivissa. Hiukset laitoin nutturalle, varakengät roikkuivat laukun olkahihnasta, en itkenyt, perhe itki sanoessani heipat ja tilanne oli ihan hirveä. Tunne ei kyllä kauaa kestänyt, uudet tuttavuudet auttoivat unohtamaan ja katsomaan eteenpäin. Laskin minuutteja laskeutumiseen. Olin 17-vuotias, joka lähti toteuttamaan unelmaansa. Olin se ujonpuoleinen suomalaistyttö, jolla oli ja on vieläkin vaikea jutella uusille ihmisille. Olin se joka ihastui kaikkiin vaihtareihin heti, no, niihin joihin tutustuin. Hiukset olivat 10cm lyhyemmät, kuumuudensietokyky ruosteessa, samanpainoinen, pikkutyttö, valmiina muuttumaan, valmiina elämään, valmiina kaikkeen. Ehkä. Kuitenkin tiesin jo ensimmäisillä minuuteilla viettäväni elämäni parhaimman vuoden. Enkä anna minkään tai kenenkään pilata sitä minulta.